vk 8/9 Tarinoita Kalevalasta

#historia #kulttuurit #kalevala #tarina

OHJAAJA LUKEE:

Kalevalan päivää vietetään 28. helmikuuta. Tänään tutustumme Kalevalan omanlaisiinsa sankareihin. Voitte valita sankareista mieleisenne tai jos aikaa on, niin vaikka kaikkiin. Ensimmäinen vaihtoehto on Kullervo, jota epäonni suorastaan vainoaa. Toinen vaihtoehto on Seppo Ilmarinen, hän on seppä ja osaa takoa raudasta mitä vain. Kolmas sankarivaihtoehto on Lemminkäinen, joka nimensäkin perusteella pitää heilastelusta kovin paljon. Viimeinen vaihtoehto on Aino, joka ei suostu menemään naimisiin.

Ennen tarinan aloittamista on hyvä muistuttaa, että runot on kirjoitettu kirjaksi melkein 200 vuotta sitten, mutta tarinat ovat vieläkin vanhempia. Siihen aikaan elettiin toisella tavalla kuin nyt. Jos teille tulee kysymyksiä mieleen, niin opettaja osaa varmasti selittää asian. Alkuperäiset tarinat ovat runomuodossa, mutta tarina on helpompi ja nopeampi kertoa ilman riimipareja.

KULLERVO

Aikoinaan Kalevalan mailla asusti kaksi sukua ihan rinta rinnan. Oli Kalervon perhe ja oli Untamon perhe. Mutta niin kuin joskus naapureille käy, kävi heillekin ja tuli riita. Riitaa ei osattu sopia ja se vain paheni ja paheni, kunnes puhkesi näiden kahden suvun väellä sota keskenään. Kalervon suku hävisi taistelun, eikä henkiin jäänyt kuin yksi Kalervon vaimoista. Siihen aikaan oli ihan tavallista, että suvun vanhimmalla oli useampi vaimo. Tämän neidon otti Untamo orjakseen. Sekin oli ihan normaalia tuolloin. Vaimo oli raskaana ja synnytti pian Kalervon suvun viimeisen pojan, Kullervon.

Kullervo kasvoi Untamon suvun orjana. Hänet laitettiin tekemään työtä, mutta Untamolta ei onnistunut mikään homma. Hän oli täysin työhön kelpaamaton. Kullervolla oli tapana kysellä isästään ja hänen äitinsä kertoi juttuja ja Kullervon kasvettua aikuiseksi, antoi äiti piilottamansa puukon. Se oli Kullervon isän puukko.

Koska Kullervolta ei työt luonnistunut, hänet myytiin Seppo Ilmariselle, joka oli naimisissa ilkeän Pohjan neidon kanssa. Kullervo lähetetään paimeneen, koska mikään työ ei ota onnistuakseen. Pohjan neito valmistaa Kullervolle evääksi leivän, mutta leipoo leivän sisään kiven. Paimenessa Kullervo ottaa leivän ja leikkaa siitä palan isänsä puukolla. Kivi leivän sisällä rikkoo puukon ja ainut muisto isästä särkyy. Kullervo suuttuu ja kutsuu koolle metsän sudet ja karhut. Heidät hän lähettää kostamaan Pohjan neidolle.

Kullervo ei voi palata enää Ilmarisen talolle, vaan hän päättää karata. Kulkiessaan metsätietä hänen luokseen saapuu vanha eukko sinisessä viitassa. Eukko pysäyttää Kullervon matkalla ja kertoo, ettei hänen sukunsa olekaan kuollut, vaan on piilossa. Iloisesti Kullervo lähtee etsimään kauan kadoksissa ollutta perhettä. Perhe löytyy, vain hänen sisarensa on hukassa, mutta muuten kaikki ovat turvassa. Kullervo jää kotiin, mutta työmieheksi hänestä ei vieläkään ole. Hänen isänsä lähettää hänet toimittamaan veroja. Siihen aikaan verot maksettiin jauhoina, lihana tai muina tarvikkeina.

Kullervon kulkiessa jauhosäkki olalla hän näkee kylän portilla nuoren naisen. Työtä Kullervo ei osannut tehdä, mutta silmää hän osasi iskeä. He rakastuvat heti. Kullervo esittelee itsensä ja tyttö puhkeaa itkuun. Hän oli Kullervon kadonnut sisko ja edes siihen aikaan ei sisarusten välinen rakkaus ollut normaalia. Tyttö pakenee ja Kullervo palaa kotiin. Hän on kuitenkin niin häpeissään ettei voi jäädä kotiin, vaan pakenee, eikä häntä sen koommin enää nähty.

SEPPO ILMARINEN

Seppo Ilmarinen takoi pajassaan, kuten hänellä oli tapana. Hän lämmitti raudan hehkuvan kuumaksi ja takoi pehmenneen raudan sopivavan muotoiseksi. Niin syntyivät kirveet ja puukot sekä muut kodin tarvikkeet. Siinä takoessaan Ilmarinen kuuli ovelta koputuksen. Tulija oli vanha ja viisas Väinämöinen.

— Mitäs se seppä täällä yksin takoo. Eikö olisi mukava, kun olisi vaimo vierellä?

— No, ei tässä nyt mitään tyttöjä ruveta narraamaan kesken töiden.

— Kuule, kun minä kävin äskettäin Pohjolassa ja siellä Pohjan akalla on sellainen tytär. Se on kuin kuu ja aurinko. Louhi Pohjan akka ei vain tytärtä noin vain minulle antanut, mutta sanoi, että jos joku takaa Sammon, saa sen tyttären puolisokseen.

— Mikä se Sampo sitten mahtaa olla?

— Se on sellainen mylly, joka tekee rikkauksia.

— Jaa, no en mä kuitenkaan, vastasi Ilmarinen. Väinämöinen mietti hetken, mutta keksi tuuman.

— Tuus katsoon Seppo, mikä tossa sun pihakuusessa on. Tuolla korkealla oksalla, ihmetteli Väinämöinen. Sattui nimittäin puun oksien välistä tuikkimaan sopivasti yksi taivaan tähdistä.

— Kiipeä Seppo katsomaan, jos se on vaikka joku arvokas metalli, houkutteli Väinämöinen. Ja Seppo kiipesi kuusen latvaan, jolloin Väinämöinen lausui taikasanat ja kuusi kohosi korkealle ilmaan.

Ilmarinen lensi kuusen matkassa suoraan Pohjolan pihaan.

— No, nyt kun täällä kerran ollaan, niin taotaan sitten sellainen Sampo, julisti Seppo. Pohjan akka oli mielissään. Ilmariselle annettiin tarvikkeet ja hän ryhtyi heti takomaan. Valtavasta uunista tuli ensimmäisenä ulos härkä.

— Ei pitänyt tulla mitään lehmää, piti tulla Sampo, sadatteli Ilmarinen. Hevonen työnnettiin takaisin uuniin ja seuraavaksi sieltä tuli esiin miekka. Sekin työnnettiin takaisin. Vasta kolmannella kerralla Seppo onnistui. Tulesta työntyi esiin Sampo. Se oli valtava laite, jonka yhdestä tötteröstä tuli syötävää, toisesta myytävää ja kolmannesta kotipitoja.

Pohjolassa alkoi juhlat. Olivathan he saaneet Sammon. Koneen, joka tekisi käyttäjästään rikkaan. Kesken juhlien ehti Väinämöinen paikalle.

— No, Louhi Pohjan akka. Sinä sait Sammon, joten anna nyt tyttäresi minulle vaimoksi, iloitsi Väinämöinen. Louhi ei pitänyt ajatuksesta, mutta luvattu mikä luvattu. Tyttö kutsuttiin paikalle. Nähdessään Väinämöisen hän kauhistui.

— Äiti, tuo mieshän on kamalan vanha.

— Vanha on, mutta on viisas.

— Ja ruma.

— On rumakin, en kiellä. Mutta on rikas. Ja rikas pitää miehen olla, vakuutteli Louhi. Silloin tytär näki Ilmarisen, joka oli nuori ja komea mies, vaikkakin oli yleensä aina noen peitossa.

— Äiti, sinä lupasit minut puolisoksi sille, joka takoo Sammon. Ei Väinämöinen sitä Sampoa takonut, vaan toi Ilmarinen, innostui Pohjan neito. Ja oikeassa hän olikin. Eikä Ilmarisellakaan ollut mitään sitä vastaan. Niin alkoivat uudet juhlat. Häät, joita tanssittiin monta viikkoa. Väinämöinen lähti vähin äänin, mutta hautoen mielessään jo suunnitelmaa kuinka Sammon saisi ryöstettyä Kalevalaan. Ilmarinen hymyili leveästi tanssiessaan. Ehkä on parempi, ettei yksin tarvitse elämässä olla.

LEMMINKÄINEN

Lemminkäinen purjehti Punainen pitkä tukka hulmuten tuulessa. Hän oli käynyt juuri varkaissa Saaressa ja ryöstänyt sieltä vaimokseen Kyllikin. Kyllikki seisoi hänen vierellään laivan keulassa, kun alus pääsi satamaan.

— Hyvä on. Minä suostun sinun vaimoksi ja hyvä vaimo olenkin. En kuitenkaan sodankävijän vaimo halua olla. Sinä saat luvata, ettet lähde sotiin, märmätti Kyllikki.

— Hyvä on, lupaan sen, jos sinä et lähde kylille, vaati Lemminkäinen, mutta sitä Kyllikki ei kuunnellut, vaan jatkoi.

— Kamala murju. Tässäkö me sitten asumme. Sinä saat rakentaa isomman tuvan.

— Hyvä on, jos sinä et lähde kylille, toisti Lemminkäinen.

— Ja nyt minä lähden kylille, keskeytti Kyllikki Lemminkäisen puheen.

Lemminkäinen ei kuitenkaan lannistun, vaan päättää lähteä Pohjolaan kosimaan yhtä Pohjan neidoista. Hän valitsee parhaat vaatteensa ja kampaa tukan kuntoon. Hänen äitinsä ei pidä ajatuksesta.

— Mitä sinä nyt heti uutta morsianta. Vastahan tuon Kyllikin kävit Saaresta hakemassa. Älä lähde, ei siellä Pohjolassa kosijoita hyvällä katsota.

— Älä huoli äiti-kulta. Katsohan tätä minun harjaani, jolla juuri tukkani kampasin. Tässä on yksi hiussuortuvani. Jos minulle jotain sattuu, niin kampa alkaa vuotamaan verta.

Lemminkäinen lähti matkaan ja päätyikin Pohjolaan, jossa Louhi Pohjan akka ei hyvällä katso vierasta.

— En minä tytärtäni anna noin vain, hän sanoi ja tuijotti viekkaasti Lemminkäistä. Ensimmäisenä tehtävänä Lemminkäisen piti ottaa kiinni valtava, voimakas ja nopea Hiiden hirvi. Niin Lemminkäinen laittoi sukset jalkaan ja lähti hiihtämään hirveä kiinni. Hirvi juoksi läpi lapinkylän, mutta sen vauhti hidastuu ja Lemminkäinen saa sen kiinni.

Lieko Pohjan akalla ja Hiidellä ollut riitaa keskenään, koska toisena tehtävänä Lemminkäisen tuli varasta Hiideltä mustakarvainen hevonen ja tuoda se Pohjolaan. Lemminkäinen ei aikaillut vaan lähti Hiiden luokse. Pienellä loitsulla hän sai väen nukahtamaan, hyppäsi Ruunan selkään ja ratsasti Pohjolaan. Viimeiseksi tehtäväksi Lemminkäinen sai käskyn käydä ampumassa tuonenvirrasta joutsenen. Rohkeasti lähti Lemminkäinen matkaan.

Samaan aikaan Hiiden mailla nukahtamistaika alkoi haihtumaan. Hiisi huomasi hevosensa hävinneen ja määräsi metsämiehen Lemminkäisen perään. Tuonen virran rantaan päästyään metsästäjä huomasi Lemminkäisen pensaassa jännittämässä joustaan kohti joutsenta. Mutta metsästäjän nuoli ehti ensin ja niin kaatui Lemminkäinen tuonen virtaan.

Lemminkäisen kotona äiti murheissaan odotti poikaa kotiin. Samassa hän huomasi verisin pisaran putoavan harjasta. Lemminkäisen äiti ei epäröinyt hetkeäkään. Hän nappasi hameen helmat ylös ja juoksi suoraan Pohjolaan, jossa pojan olinpaikkaa tivasi. Ei kehdannut Louhi kertoa, mihin oli pojan lähettänyt. Lemminkäisen äiti kysyi neuvoa tähdiltä ja kuulta, kunnes lopulta aurinko osasi kertoa pojan joutumisesta tuonen jokeen. Lemminkäisen äiti pyysi siltä seisomalta Seppä Ilmarista takomaan haravan, jolla hän sitten haravoi virrasta kaikki Lemminkäisen kappaleet ja kokosi niistä poikansa. Mehiläisen medellä ja muutamalla taikasanalla heräsi Lemminkäinen eloon.

AINO

— Aino, Aino. Tulepas tänne, huutaa äiti tuvasta. Aino astelee tupaan, jossa äiti ja Ainon veli Joukahainen istuvat pöydän äärellä. Joukahainen näyttää alakuloiselta, mutta äidin kasvoilla on valtava hymy.

— Kerro hänelle, äiti sanoo tökäten Joukahaista olkapäähän. Joukahainen rykäisee vähän ja aloittaa.

— Tänään näin sen Väinämöisen.

— Sen vanhan äijän meidän kylältä, kysyy Aino.

— Sen vanhan viisaan ja mahtavan loitsujen laulajan, ylistää äiti.

— Niin, sen vanhan miehen, jatkaa Joukahainen, — ja kun hän aina on niin kovin ylpeä niistä taioistaan ja urotöistään, että ihan ärsyttää. Minä sanoin sille, että minä olisi parempi loitsija. Minä sanoin parhaat taikani, mutta niistä tuo ukko ei edes hätkähtänyt, vaan sanoi sellaiset sanat, että maa minun altani repesi ja sinne vajosin kaulaan myöten. Olisi Väinämöinen minut varmaan tappanut tai jättänyt sinne, muta sitten lupasin sinut sille.

— Lupasit minut sille vanhalla äijälle, kauhistui Aino.

— Lupasi sinut sille mahtavalle miehelle vaimoksi, iloitsi äiti.

— Niin, lupasin sinut sille miehelle, jatkoi Joukahainen, — ja nyt sinun pitäisi lähteä tai minulle ei hyvä heilu.

Äiti oli jo pakannut nyyttiin kaikki Ainon tarvikkeet ja työnsi hänet kiiruusti matkaan.

— Mene jo. Ihana saada niin mahtava mies tähän sukuun, äiti huusi vielä Ainon perään. Ainon ei pitkälti tarvinnut kulkea, koska Väinämöinen käveli häntä vastaan. Muuttaminen vanhan äijän vaimoksi ei kuitenkaan kuulunut Ainon suunnitelmiin. Väinämöinen avasi kätensä halatakseen tulevaa puolisoaan, mutta Ainopa ei pysähtynyt. Hän jatkoi matkaa ja nopeutti vain askellustaan, kun Väinämöinen meinasi saavuttaa hänet. Mitään pakopaikkaa ei Ainolla ollut ja tiekin päättyi rantaan. Aino riisui nopeasti päällysvaatteensa ja kahlasi veteen. Vähän matkan päässä oli iso kivi, joka oli ollut hänen lapsuuden leikkipaikkansa. Aino ui niin kovaa kuin vain pääsi kiven taakse piiloon. Hän kyhnötti kiven loivalla sivulla ja kurkki nähdäkseen, kun Väinämöinen lähtisi rannasta, jonka tienoilta hän nyt oli tyttöä etsimässä.

Ainon siinä ollessa hän huomasi valtavan pyrstön pärskähtävän kiven vieressä, sitten toisen ja kohta kolmannen. Olennot veden alla pyörivät kiven ympärillä. Samassa vedestä nousi esiin kasvot, jotka kuuluivat vedenneidolle.

— Tule meidän mukaamme, ehdotti vedestä noussut tyttö.

— Voit asua luonamme, sanoi toinen, joka oli juuri noussut vedestä. Aino kurkkasi vielä rannan suuntaan ja näki Väinämöisen nousevan soutuveneeseen.

— Miten se onnistuisi. En minä voi hengittää vedessä, epäröi Aino.

— Älä pelkää, se on helppoa, vakuuttivat vedenneidot. Aino hyppäsi veteen ja sukelsi. Tytöt tarttuivat häntä käsistä ja vetivät syvemmälle. Samassa Aino huomasi hengittävänsä. Hän vilkaisi taakseen ja huomasi jalkojensa tilalle kasvaneen pyrstön. Aino tunsi olevansa vapaa.

Siinä samassa Ainon uintiliikkeet hidastuivat, kun tarttui kiinni johonkin. Se oli verkko, joka nosti hänet pinnalle. Siinä hän sätki veneen pohjalla ja huomasi kalastajan olevan Väinämöinen, joka oli ryhtynyt kalastamaan Ainoa vedestä.

— On siinä omituinen kala, hän tokaisi ja heitti Ainon takaisin veteen. Järvessä Aino nosti vielä päänsä pinnalle ja huusi.

— En minä mikään kala ole, vaan Aino. Tämän jälkeen hän sukelsi syvyyksiin.